Suurin niistä

Joskus ajattelin, ettei elämässäni ole tunteita. Että olen sellainen tasainen tyyppi, joka heilahtelee kyllä, mutta toimii loppujen lopuksi kuitenkin aika järkiperäisesti. 

Kuinka harhainen voikaan ihminen olla.

Kävipä nimittäin niin, että elämääni astui ihminen. Sen jälkeen en ole kestänyt tunteitteni perässä. Minusta on tullut hullu nainen, sekopäinen skitsoilija, itkeskelevä niuhottaja ja ahdistuva prinsessa. Siis kaikkea sitä, mitä en ole koskaan halunnut edustaa. Se, mille olen naureskellut ja näyttävänyt pitkää nenää. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Olen saanut elää elämääni kuplassa. Ihan omassa, pienessä ja tarkoin varjellussa. Minun ei ole tarvinnut perustella itseäni, asioitani, ajatuksiani tai tapojani. Olen pitänyt niitä itsestäänselvinä, järkevinä ja yleisinä tapoina toimia. Mikä harhaluulo.

Kaiken, siis kaiken, voi nimittäin tehdä niin monella tavalla. Asioita voi ajatella niin monelta kantilta. Minun mielipiteeni ovat vain omiani. Ajatukseni tavoittavat vain yhden kulman asioista. 

Ja ne tunteet, kuinka moninaiset ne ovatkaan. Kuinka vievät ihmistä kuin pässiä narussa, molempiin suuntiin. Kuinka iskevät vyön alle yllättäen; katse sulattaa, viesti hymyilyttää, silmät pyörivät närkästyksestä ja hermostuminen saa haukkomaan henkeä, ikävä kalvaa, kosketus valuu lämpönä läpi kehon. Toinen valtaa koko ajan enemmän alaa ja piirtyy sydämelle.

Olen kuin lintu häkissään, kohtaan suon siellä ja vetelän täällä. Tunteideni vankina olen ollut pakotettu miettimään: mitä se on, kun rakastaa?

Milloin sen voi sanoa, milloin tietää tarkoittavansa? Tiedänkö koskaan varmasti? Jos nyt sanon, puhunko totta?

Voiko rakastaa monin tavoin, ailahtelemalla, hurjistumalla, ahdistumalla? Voiko rakastaa eri asioita, useita puolia tai vain yhtä? Ja silti sanoa rakastavansa.

Valehtelenko rakkauteni, jos samalla epäilen? Mietin, että on tässä kyllä haasteita. Epäilen itseäni, näitä sekavia tunteitani ja ajatuksiani. Jos minua huolettaa, hermostuttaa, pelottaa. Niin, rakastanko silloin?

Sanotaan, on suurin niistä kaikista, rakkaus. Että saa sokeasti uskomaan, luottamaan ja toivomaan. Peittääkö kaiken muun alleen?

Human excluded - included, part A

About this crisis I have mostly questions:

When is someone in or out?

What is the process that  leads into exclusion or inclusion?

Does exclusion always relate to lack of social skills? Can one become included by trying hard alone?

Does included person feel included? Does excluded person feel excluded. Who determines exclusion and inclusion? Society? People? Person?

How do we know that someone is in or out? What are the features of exclusion and inclusion?

Is there someone who wants to be excluded? Why? Why someone wants to be included?

When it comes to art, what is the meaning of being in? Money? When it comes to money, what is the meaning of being out? Subtlety?

Can one be included by force? Again, why?

Hooray for sidekick!

As a child, girls often have a phase when they play princesses.
I never really had that phase. I played alone a lot. I was a tramp, an elf, a squirrel or a florist… But I have an elder sister who always wanted to be the princess. Sometimes when playing with her I was the princess’s cousin or a friend or maybe a royal pet, but never the heiress herself.

A while ago I happened to mention this to my friend and she kind of felt sorry for me. It left me a bit confused. Did I miss something as a child? Should I have had that princess experience?

I don't remember feeling left out because I think I wanted to choose those down-to-earth characters myself. Maybe sometimes I was ordered to play some particular role by my sister or whoever I was playing with. But even then I always found something interesting and deep features in my characters and focused on them and brought them up.

My friend’s reaction just made me wonder would some areas in my adult life be easier or clearer if I had acted like a princess in some point of my youth. Played that role where I'm naturally put on a pedestal and been respected and loved because of my position among others and especially as a woman.

I felt loved by my family, but still, would that chance of having some over the top admiration have helped me to build my self-esteem and femininity stronger? But I was settled being the sidekick and finding the value of my characters myself.

Instead of pure admiration I have given more value to the gratitude I get from good deeds I do or my nice behavior.  That’s not all wrong of course, but the real world doesn't need any effort doing its job and bringing me down no matter how much I try, so some experience in receiving the bits of praise the world sometimes drops on you, might help. That's especially because, again, instead of admiration I have felt over the top confusion when the world has poured the praises on me for some reason. I’m not used to that and don’t know how to handle it.

In the princess rally I might have been the sidekick but on my lonely quests deep in the woods I was the hero. That might have had some effect on how I have resolved my adult life too…

One princess crisis to go?

The art of forgetting

During last weeks I have been forgetting quite many things. Most of the things that I have forgotten relate in my several jobs. I have for example forgotten to take some things with me that I need in my work. Sometimes I also forget events and appointments that I even have written in my calendar. I also forgot to write in this blog even if I had written down in my calendar that it is my turn to write.

I think people forget things in that point when there is too much new information in their brain or the information is not organised enough. So, there is an overload in the brain.

Sometimes it is even good to forget. Maybe the information was not needed or it was too stressful so it was better for oneself to forget it. The crisis arises when the information one forgot was related to some other thing that suffers because of the oblivion.

Hmm...

I'm sure I had some important point to say for the last but I think I have forgotten it...

To be or not

Most of my life I have been trying to be.

Be myself, be someone, be someone else, or not to be at all.

Without supporting response. (or at least that's how I interpreted it)

All this trying have left me confused comparing it to this present time when people have suddenly shown growing amount of interest and loading buckets of responsibility on me.

And because of all that trying before, I'm already exhausted now when I actually should take advantage of all the possibilities there is and show my claws. 

Thinking of all that duty ahead, I feel myself old and tired and that my best, effective days are gone.

And yet I live on unemployment benefit. 

Liian kriisi / Too crisis

Miten voikin olla niin, että tuntee aina olevansa jollain saralla liikaa?

Liian väsynyt pysyäkseen hereillä, mutta liian virkeä nukahtaakseen. Liian realisti omasta osaamisestaan, toisaalta liiaksi utopioita olemassaolevista mahdollisuuksista. Liian taiteilija ollakseen tavallinen. Liian tavanomainen ollakseen taiteilija. Liian konservatiivinen ollakseen nuori nainen. Liian liberaali ollakseen hihhuli. Liian mustavalkoinen, kärkäs tai vanhoillinen. Liian maalta sopeutuakseen kaupunkiin. Liian kauan kaupungissa asunut muuttaakseen enää metsään. Liian nauravainen, suurisuinen tai hauska, jotta ihmiset ymmärtäisivät että todellisuudessa se on aivan liian synkkä ja vakava. Liian huoleton jaksaakseen murehtia, mutta liian vanha tietämään että kaikki olisi vain tässä. Liian paljon ajatuksia, toisaalta ne ajatukset ovat liian vääränlaisia. Liian yksinäinen, mutta liian pelokas sanomaan sitä ääneen. Liian ruma, mutta samalla liian kaunis jotta asiasta voisi valittaa. Liian avoin pitääkseen omat asiat ominaan. 

Voisiko liikaakin olla joskus liikaa?

How is it possible that you always feel yourself to be too much of something?

Too tired to stay awake but too alert to sleep. Too realist of one´s own knowledge but on the other hand too visionary when it comes to possibilities. Too artist to be normal. Too ordinary to be an artist. Too conservative to be a young woman. Too liberal to be religious. Too black-and-white, anxious or dated. Too much coming from countryside to feel home in the city. Stayed too long in a city so that 

it´s impossible to move away anymore. Too cheerful, loud or funny so that people would understand the real darkness and seriousness hold inside. Too carefree to worry but old enough to know there is more than we can see. Too much thoughts, or at least wrong kind of. Too lonely but too afraid to say it. Too unattractive but at the same time pretty enough to not complain. Too sincere to withhold her own business.

Is it possible that sometimes there´s too much of muchness?

Aren’t I complicated

Women are said to be complex, hard to understand and insinuating. They say something else they mean which only leads to wrong interpretations, irritation and arguments. I also get irritated by that. And this attitude makes me often feel myself outsider even within women. I sometimes unload my irritation by actin that I don’t understand what my female friends are trying to say with their hints. That way I’m trying to force them to say clearly what they mean.  Maybe I’m naturally quite frank but I know I've consciously taught myself to act that way ever since I realized that life itself really is complicated.  Why on earth I would add difficulties by being complex?

Few examples.

I met a man. Men are known to be clear and straightforward on what they say and do. To be as clear I told the man my opinion about our acquaintance. I answered to the unasked question to avoid possible misunderstandings. He was shocked, a bit offended. I apologized. He assured that he would also say clearly what he means if needed. He didn't. He acted. Again I tried to be clear and as a result we had a debate. Eventually I heard myself making up something conciliating and conventional to calm things down.

I met another man. He made a request to ask me something, but then also said that I shouldn't yet answer anything to the request. Only to the question itself after he would ask it. So I didn't say anything. He made the request twice and twice I waited for the question without answering, thought I knew what the question was about. A while after the third request, I also got the question. I happened today. Haven’t answered yet.

I consider myself a practical and direct person. At least I would like to be. But that also seems to be a problem. And when trying to get rid of them I just seem to be creating new ones.

I've thought that communication is about understanding the messages. Question, answer, understanding.

I’m not dumb. I can see the hidden meanings and hints. It’s about playing the game, testing and investigating.  But what if I don’t want to participate? Am I naturally left out of the field? 

Aren't I complicated enough so that someone could get to know me? 

Or do I just play my own game by asking straightly what the counter sides strategy is?  

Maybe I am a player after all. Just not so sure about the rules. If they exist.

And obeying them…. That’s a whole other thing.

And now I have an answer to give.

Juhlapyhänaluskriisi

Mies laittoi aamulla kahdeksalta Whats App -viestiä: "Haetko karitsaa kaupasta ennen kuin tulee neljän ruuhkat kauppiohin." Lupasin hakea. Näin taiteilijapäivärytmillä minulle aamu on noin klo 13 alkaen ja sitten siitä pikkuhiljaa kolmeksi kerkeää jo pukeisiin. Enkä erityisesti pelkää ihmisvilinääkään, joten kaupparuuhka ei minua haittaa. Ennen kolmea tuli uusi viesti: "Haitko?" Kerroin hitaasta aamustani ja lähteväni pian hakureissulle. Mies veti herneet nenään. "Lammas voi olla jo loppu, koska kaikki hamstraavat ruokaa juhlapyhiksi." Aivan niin, tätä en ollutkaan huomionut. Ponkaisin pikapikaa suihkuun ja pyörän selkään. Metsästysretkeni paikallisiin saksalaisiin markettimaisemiin oli onneksi menestyksekäs. Kuka nyt olisi halunnut pilata loputtoman pitkät juhlapyhät (yksi päivä ennen seuraavaa arkipäivää) riutumalla kurjuudessa ilman karitsan paistia.

Vauhtia!

Huomaan toivovani elämääni koko ajan enemmän rauhaa. Aikaa ajatella, tehdä ruokaa huolella, lukea kirjoja, tehdä pitkiä kävelyretkiä, slowlaiffata ja downshiftata oikein urakalla.
Noin niinku periaatteessa.
Mut ei, hyvänen aika. Kolmas peräkkäinen ilta kotona ja jo alkaa pää hajota ja menojalka vipattaa. Kännykkä kädessä täristen whatsappaan epätoivoisen pyynnön kaverille "Voisko jotain illalla? Pakko sosialisoitua." Tää on nimittäin se ongelma. Kotona ei tapahdu mitään. Kotona umpioidut itseesi. Itseesi ja niihin junnaavan piinaaviin ajatuksiisi yllämainitusta. Kun kuka nyt oikeesti sitä rauhaa haluis? Pitää tapahtua, kokea olevansa elossa ja liikkeessä.

"Kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää." Minna Canth

Siis vauhtia, vaarallisia tilanteita, hengästystä ja juoksemisesta väsyneitä jalkoja! Kuilun reunalla mennään, mutta tasapainoillaan edes henkensä kaupalla. Eletään niin että tuntuu.

Onko tämä nyt sitten se ikäkriisi?

Onko tämä nyt sitten se ikäriisi?

Minusta se kyllä meni jo ohi joku vuosi sitten. Silloin olisi pitänyt saavuttaa ja menestyä. Nyt sen kaiken pitäisi tavallaan olla jo ohitse ja pitäisi olla se seestymisvaihe, niinkö, häh? Mutta kun en kerran ole vielä edes päässyt saavuttamaan. Onko oikeus olla aloittelija kolmekymppisenä?

Ja sitten siitä seestymisestä: Ei ole kiinnostusta asettua millään tapaa. Lapset oksettaa,  ei tule punaista taloa eikä wuffea postilaatikkoa vartioimaan. Asettuminenhan tarkoittaisi samaa kuin sammalaoituminen. Paikalleen pysähtyminen. Kuoleminen. Keep walking, beibe(?)

Rajakokemus

Elämä on alkanut näyttää rajojaan. Olen nuori, mutta kävelen reunalla. Uhoan voimaa, innostusta ja tarmoa, mutta kroppani alkaa nikotella. En enää palaudu niinkuin joskus palauduin. Ihoni alkaa väsyä ja huomaan ostavani kosteusvoidetta ikääntymisen ensimerkkejä vastaan. Pari kuukautta vaivannut pistävä kipu lavan alla ei enää katoa itsestään, vaan löydän itseni rullavenyttelemästä kuntosalikortin haltijana. Puhelinkaupustelija vakuuttaa hetkessä minut vitamiinien ja hivenaineiden tarpeellisuudesta. Uni ei tule iltaisin, koska työasiat eivät lakkaa vaivaamasta väsynyttä mieltäni. Iltaisin istun meditoimassa matolla koettaen saada pääni hiljaiseksi.

Ruumiini väsyy, mutta entäpä ajatukseni? Eläkemaksut, asuntosäästäminen, työttömyyskorvaus, vakuutusmaksut, koulutustuki, cv, työterveys, yhteistyötahot, työkaverit, sähköposti, luottokortti, laskut. Oliko yhtään kevyttä ja huolesta vapaata ajatusta? Aikuisten ajatuksista pää niin täynnä, että jätän avaimet sisään sekä kotiin että työpaikalle, ostan kaupasta kuudennen purkin ananasta ja luen aina saman sivun uudelleen 10 kertaa lainatusta Stingin elämänkerrasta.

Näinkö lyhyt oli huolettomuuden utopia? Ei, se oli paljon lyhyempi. Tietoisuus tästä on vaivannut mieltäni jo vuosikymmenen, mutta nyt näen sen itsessäni ja ystävissäni. Me olemme alkaneet kuihtua; hiljalleen, mutta varmasti. Nyt on aika alkaa ylläpitää, koska mikään ei tule enää ilmaiseksi. Vielä hetki sitten nauroin mindfulnessille, meditaatiolle ja kuntosalille. Enää en uskalla. Valvotut yöt tuntuvat, krapula on kauheampi, unettomuus vakavampi ja mieli raskaampi kuin ennen. Me ei olla ikuisia.