Joskus ajattelin, ettei elämässäni ole tunteita. Että olen sellainen tasainen tyyppi, joka heilahtelee kyllä, mutta toimii loppujen lopuksi kuitenkin aika järkiperäisesti.
Kuinka harhainen voikaan ihminen olla.
Kävipä nimittäin niin, että elämääni astui ihminen. Sen jälkeen en ole kestänyt tunteitteni perässä. Minusta on tullut hullu nainen, sekopäinen skitsoilija, itkeskelevä niuhottaja ja ahdistuva prinsessa. Siis kaikkea sitä, mitä en ole koskaan halunnut edustaa. Se, mille olen naureskellut ja näyttävänyt pitkää nenää. Mitä ihmettä on tapahtunut?
Olen saanut elää elämääni kuplassa. Ihan omassa, pienessä ja tarkoin varjellussa. Minun ei ole tarvinnut perustella itseäni, asioitani, ajatuksiani tai tapojani. Olen pitänyt niitä itsestäänselvinä, järkevinä ja yleisinä tapoina toimia. Mikä harhaluulo.
Kaiken, siis kaiken, voi nimittäin tehdä niin monella tavalla. Asioita voi ajatella niin monelta kantilta. Minun mielipiteeni ovat vain omiani. Ajatukseni tavoittavat vain yhden kulman asioista.
Ja ne tunteet, kuinka moninaiset ne ovatkaan. Kuinka vievät ihmistä kuin pässiä narussa, molempiin suuntiin. Kuinka iskevät vyön alle yllättäen; katse sulattaa, viesti hymyilyttää, silmät pyörivät närkästyksestä ja hermostuminen saa haukkomaan henkeä, ikävä kalvaa, kosketus valuu lämpönä läpi kehon. Toinen valtaa koko ajan enemmän alaa ja piirtyy sydämelle.
Ja ne tunteet, kuinka moninaiset ne ovatkaan. Kuinka vievät ihmistä kuin pässiä narussa, molempiin suuntiin. Kuinka iskevät vyön alle yllättäen; katse sulattaa, viesti hymyilyttää, silmät pyörivät närkästyksestä ja hermostuminen saa haukkomaan henkeä, ikävä kalvaa, kosketus valuu lämpönä läpi kehon. Toinen valtaa koko ajan enemmän alaa ja piirtyy sydämelle.
Olen kuin lintu häkissään, kohtaan suon siellä ja vetelän täällä. Tunteideni vankina olen ollut pakotettu miettimään: mitä se on, kun rakastaa?
Milloin sen voi sanoa, milloin tietää tarkoittavansa? Tiedänkö koskaan varmasti? Jos nyt sanon, puhunko totta?
Voiko rakastaa monin tavoin, ailahtelemalla, hurjistumalla, ahdistumalla? Voiko rakastaa eri asioita, useita puolia tai vain yhtä? Ja silti sanoa rakastavansa.
Valehtelenko rakkauteni, jos samalla epäilen? Mietin, että on tässä kyllä haasteita. Epäilen itseäni, näitä sekavia tunteitani ja ajatuksiani. Jos minua huolettaa, hermostuttaa, pelottaa. Niin, rakastanko silloin?
Sanotaan, on suurin niistä kaikista, rakkaus. Että saa sokeasti uskomaan, luottamaan ja toivomaan. Peittääkö kaiken muun alleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti