Elämä on alkanut näyttää rajojaan. Olen nuori, mutta kävelen reunalla. Uhoan voimaa, innostusta ja tarmoa, mutta kroppani alkaa nikotella. En enää palaudu niinkuin joskus palauduin. Ihoni alkaa väsyä ja huomaan ostavani kosteusvoidetta ikääntymisen ensimerkkejä vastaan. Pari kuukautta vaivannut pistävä kipu lavan alla ei enää katoa itsestään, vaan löydän itseni rullavenyttelemästä kuntosalikortin haltijana. Puhelinkaupustelija vakuuttaa hetkessä minut vitamiinien ja hivenaineiden tarpeellisuudesta. Uni ei tule iltaisin, koska työasiat eivät lakkaa vaivaamasta väsynyttä mieltäni. Iltaisin istun meditoimassa matolla koettaen saada pääni hiljaiseksi.
Ruumiini väsyy, mutta entäpä ajatukseni? Eläkemaksut, asuntosäästäminen, työttömyyskorvaus, vakuutusmaksut, koulutustuki, cv, työterveys, yhteistyötahot, työkaverit, sähköposti, luottokortti, laskut. Oliko yhtään kevyttä ja huolesta vapaata ajatusta? Aikuisten ajatuksista pää niin täynnä, että jätän avaimet sisään sekä kotiin että työpaikalle, ostan kaupasta kuudennen purkin ananasta ja luen aina saman sivun uudelleen 10 kertaa lainatusta Stingin elämänkerrasta.
Näinkö lyhyt oli huolettomuuden utopia? Ei, se oli paljon lyhyempi. Tietoisuus tästä on vaivannut mieltäni jo vuosikymmenen, mutta nyt näen sen itsessäni ja ystävissäni. Me olemme alkaneet kuihtua; hiljalleen, mutta varmasti. Nyt on aika alkaa ylläpitää, koska mikään ei tule enää ilmaiseksi. Vielä hetki sitten nauroin mindfulnessille, meditaatiolle ja kuntosalille. Enää en uskalla. Valvotut yöt tuntuvat, krapula on kauheampi, unettomuus vakavampi ja mieli raskaampi kuin ennen. Me ei olla ikuisia.
